Äiti

Suhteeni äitiin on ollut aina paradoksaalinen ja haastava. Nyt aikuisena lähes kaikki ihailu ja tiedostettu miellyttämisenhalu on kaikonnut, mutta alitajuisesti pyrin täydellisen tyttären rooliin, kaikesta kapinastani huolimattakin.

Jo ollessani ihan pieni äitini korosti aina sitä kuinka laiha ja rimpula olen. Vanhempiin sisariini verrattuna kuulemma ihan toisen mallinen. Siro ja pitkä. Vaikka riitelimmekin syömisestäni, jotenkin oudosti minusta tuntui että pullea äitini oli minusta myös harvinaisen ylpeä. Hänen geeneistään oli syntynyt jotain näin hoikkaa. Itseensä hän oli hyvin turhautunut, varhaisin lapsuusmuistonikin liittyy siihen kuinka äitini on päättänyt alkaa laihdutuskuurille. Hän laihdutti aina, kokeili jokaisen kaalisoppakeiton, painonvartijat, pillerit, laihdutusjuomat ja muut ihmekuurit, mutta en usko että olen nähnyt häntä koskaan alle 85kiloisena. Hän on noin 155cm mittainen, ja eniten kilot ovat kertyneet hänen keskivartaloonsa.

Jo nuorena aloin kontrolloimaan myös hänen syömistään, koska mielestäni hänen ongelmansa oli heikko itsehillintä. Hän ei koskaan onnistunut dieeteissään, koska ei noudattanut niitä orjallisesti. Itse olin niin paljon tarkempi siinä mitä suostuin suuhuni laittamaan. Minua ahdisti kun näin äidin napsivan jääkaapista herkkuja suuhunsa ja istuvan illat pitkät television ääressä syöden milloin mitäkin pikku-iltapalaa. Aurajuustoa, nakkeja, perunasalaattia, juustopalaa, kinkkurullia, karjalanpiirakoita, kananmunia....Olinhan itse lukenut jo jostain naistenlehdestä että klo 18 jälkeen ei kannattaisi syödä... mitään.

Hän kysyi minulta, jos ei päivittäin, niin ainakin hyvin usein, "Olenko kamalan lihavan näköinen?". Aluksi vastasin hänelle että "et." ja varmasti myös tarkoitin sitä, mutta sitten vuosien saatossa aloin nähdä hänet kenties yhtä kriittisesti kuin hän katsoi itseään. Roikkuvan taikinamahan, laatikkomaisen takaliston, jossa kumpikin kankku oli pakastepizzalaatikon kokoinen, ikäänkuin hänen painonsa alla lyyhistyvät pihtipolvet, selkään rintaliivien ympärille muodostuvat läskipoimut, tyytymättömästi roikkuvat posket ja suupielien tiukat juonteet.

Sitten aloin nähdä samat piirteet itsessäni, ja pelkäämään niitä. En halua elää vuosikymmeniä itseäni päivittäin vihaten, ja läheisilleni asiastani valittaen, jos en tee itse asialle mitään. Olin ehkä 11 vuotias, murrosiän kynnyksellä, kun päätin alkaa liikkumaan enemmän, ja kontrollomaan vartaloani. Jotta minusta ei koskaan tulisi kamalan lihavan näköistä. Olin todella nirso, joten syömisen vähentäminen ei ensin edes tullut mieleeni. Ensimmäinen tekoni oli alkaa peilaamaan itseäni alasti tai vähissä vaatteissa, ja inhota omaa vartaloani.

Tutkin tarkalleen mihin kaikkeen olen tyytymätön, ja mitä minun täytyisi alkaa kehittämään. Olin hoikka, mutta neliönmuotoinen palikka. Minulla ei ollut vyötäröä, eikä todellakaan tietoakaan rinnoista. Jalkani olivat pitkähköt ja jäntevät, mutta reiteni jopa liian vahvat. Selkäni oli lyhyt, samoin kuin kaulani, ja ainoa kohta johon olin täydellisen tyytyväinen olivat olkapääni. Ne olivat sirot, ja kätenikin olivat ihan siedettävät. Muilla tytöillä alkoivat kasvaa rinnat, mutta minulla rintakehän kohdalla oli kaksi luumukiveä muistuttavaa nyppylää, siinä kaikki. Olin koulussa muutenkin epäsuosittu, mutta laihana lautana sain osani koulukiusaamisesta. Kaikilla muilla tuntui olevan jo orastavia seurustelusuhteita, mutta minä en koskaan kokenut sitä että joku poika olisi ollut ihastunut minuun, tai että joku toinen tyttö olisi pitänyt minua nättinä.

Sukelsin naistenlehtien maailmaan. Imin itseeni neuvoja, ohjeita ja vinkkejä kuinka olla kauniimpi, terveempi ja täydellisempi nainen. Tutkin seksuaalisuutta kirjojen ja naistenlehtien kautta, mutta en juurikaan keskittynyt tutkimaan murrosiässä omia tuntemuksiani tai tunteitani. Jälkeenpäin mietittynä, elin varhaisnuoruuttani hyvin pitkälti teoriassa, irrallaan oikeasti muista nuorista ja ihmissuhteista. Siksi ihmissuhteet kaikessa raakuudessaan yllättivätkin minut täysin myöhemmin.

En käyttänyt puntaria tietoisesti alle 15 vuotiaana, mutta olin todella laiha. 15-16 vuotiaana painoni nousi lukioon siirtyessä muutaman kilon, ja aloin reagoimaan lukion paineisiin ja ensimmäisiin epäonnisiin miessuhteisiini bulimialla. Söin lähinnä suklaakeksejä, rasvatonta maitoa ja perunalastuja, ja oksensin kaiken pois. Välillä kokkasin jotain epämääräistä riisimössöä, mutta ruuanlaiton perusta oli helposti pois oksennettavat ruuat. Se oli helppoa, sillä olin muuttanut pois kotoa 15 vuotiaana. Kukaan ei voinut vahtia minua. Eipä sillä että äitini olisi edes tajunnut. Oksensin myös kotona käydessäni ruokailun jälkeen, ja olin harjaantunut siinä niin taitavaksi että tein sen melkein äänettömästi. Herkut olivat rakastajani, söin suklaata ja jääteöä samalla kun luin romanttisia tarinoita. Ne lievittivät todellisen elämän tuottamia pettymyksiä. Kukaan ei vieläkään nähnyt minua kauniina naisena, kukaan ei nähnyt minua seurustelemisen arvoisena, ja kaikista vähiten minä itse.