Viikonloppuisin joudun laittamaan ruokaa. En voi näännyttää miestäni nälkään, enkä huolestuttaa häntä syömättömyydelläni. Terveinä kausinani olen aina rakastanut ruuanlaittamista, ja haluan ravita rakastamiani ihmisiä mahdollisimman hyvällä ravinnolla, mutta näinä hankalina aikoina haluaisin pysyä vain ruuasta mahdollisimman kaukana.
Syön purukumia laittaessani ruokaa jotta vältän kiusauksen maistella ruokaa kokatessa. Teen mahdollisimman vähärasvaista ruokaa, leikkaan huolella lihasta pois kalvot ja pienimmätkin rasvan jäänteet. Nyt valmistumassa on kanakeittoa. 2 perunaa, 3 porkkanaa, pala lanttua ja purjosipulia, todella paljon vettä ja mausteina soijakastiketta ja broilerimaustetta.
Ajattelin että otan ruokaa vain kahvikupillisen, lähinnä pelkkää lientä. Sitten tajusin että en todellakaan tiedä KUMPI olisi terveellisempää ja vähäkalorisempaa. Ottaa pelkkää lientä, vai pelkkiä juureksia? Liemeenhän on liuennut kaikkea rasvaa ja muuta. Huh. Ei ole helppoa.
Ehkä otan kupilliseeni kumpaakin kiltisti. Muuten syön tänään vain illalla yhden ateriankorvikkeen ja kourallisen popcorneja.
sunnuntai 8. maaliskuuta 2009
lauantai 7. maaliskuuta 2009
Äiti
Suhteeni äitiin on ollut aina paradoksaalinen ja haastava. Nyt aikuisena lähes kaikki ihailu ja tiedostettu miellyttämisenhalu on kaikonnut, mutta alitajuisesti pyrin täydellisen tyttären rooliin, kaikesta kapinastani huolimattakin.
Jo ollessani ihan pieni äitini korosti aina sitä kuinka laiha ja rimpula olen. Vanhempiin sisariini verrattuna kuulemma ihan toisen mallinen. Siro ja pitkä. Vaikka riitelimmekin syömisestäni, jotenkin oudosti minusta tuntui että pullea äitini oli minusta myös harvinaisen ylpeä. Hänen geeneistään oli syntynyt jotain näin hoikkaa. Itseensä hän oli hyvin turhautunut, varhaisin lapsuusmuistonikin liittyy siihen kuinka äitini on päättänyt alkaa laihdutuskuurille. Hän laihdutti aina, kokeili jokaisen kaalisoppakeiton, painonvartijat, pillerit, laihdutusjuomat ja muut ihmekuurit, mutta en usko että olen nähnyt häntä koskaan alle 85kiloisena. Hän on noin 155cm mittainen, ja eniten kilot ovat kertyneet hänen keskivartaloonsa.
Jo nuorena aloin kontrolloimaan myös hänen syömistään, koska mielestäni hänen ongelmansa oli heikko itsehillintä. Hän ei koskaan onnistunut dieeteissään, koska ei noudattanut niitä orjallisesti. Itse olin niin paljon tarkempi siinä mitä suostuin suuhuni laittamaan. Minua ahdisti kun näin äidin napsivan jääkaapista herkkuja suuhunsa ja istuvan illat pitkät television ääressä syöden milloin mitäkin pikku-iltapalaa. Aurajuustoa, nakkeja, perunasalaattia, juustopalaa, kinkkurullia, karjalanpiirakoita, kananmunia....Olinhan itse lukenut jo jostain naistenlehdestä että klo 18 jälkeen ei kannattaisi syödä... mitään.
Hän kysyi minulta, jos ei päivittäin, niin ainakin hyvin usein, "Olenko kamalan lihavan näköinen?". Aluksi vastasin hänelle että "et." ja varmasti myös tarkoitin sitä, mutta sitten vuosien saatossa aloin nähdä hänet kenties yhtä kriittisesti kuin hän katsoi itseään. Roikkuvan taikinamahan, laatikkomaisen takaliston, jossa kumpikin kankku oli pakastepizzalaatikon kokoinen, ikäänkuin hänen painonsa alla lyyhistyvät pihtipolvet, selkään rintaliivien ympärille muodostuvat läskipoimut, tyytymättömästi roikkuvat posket ja suupielien tiukat juonteet.
Sitten aloin nähdä samat piirteet itsessäni, ja pelkäämään niitä. En halua elää vuosikymmeniä itseäni päivittäin vihaten, ja läheisilleni asiastani valittaen, jos en tee itse asialle mitään. Olin ehkä 11 vuotias, murrosiän kynnyksellä, kun päätin alkaa liikkumaan enemmän, ja kontrollomaan vartaloani. Jotta minusta ei koskaan tulisi kamalan lihavan näköistä. Olin todella nirso, joten syömisen vähentäminen ei ensin edes tullut mieleeni. Ensimmäinen tekoni oli alkaa peilaamaan itseäni alasti tai vähissä vaatteissa, ja inhota omaa vartaloani.
Tutkin tarkalleen mihin kaikkeen olen tyytymätön, ja mitä minun täytyisi alkaa kehittämään. Olin hoikka, mutta neliönmuotoinen palikka. Minulla ei ollut vyötäröä, eikä todellakaan tietoakaan rinnoista. Jalkani olivat pitkähköt ja jäntevät, mutta reiteni jopa liian vahvat. Selkäni oli lyhyt, samoin kuin kaulani, ja ainoa kohta johon olin täydellisen tyytyväinen olivat olkapääni. Ne olivat sirot, ja kätenikin olivat ihan siedettävät. Muilla tytöillä alkoivat kasvaa rinnat, mutta minulla rintakehän kohdalla oli kaksi luumukiveä muistuttavaa nyppylää, siinä kaikki. Olin koulussa muutenkin epäsuosittu, mutta laihana lautana sain osani koulukiusaamisesta. Kaikilla muilla tuntui olevan jo orastavia seurustelusuhteita, mutta minä en koskaan kokenut sitä että joku poika olisi ollut ihastunut minuun, tai että joku toinen tyttö olisi pitänyt minua nättinä.
Sukelsin naistenlehtien maailmaan. Imin itseeni neuvoja, ohjeita ja vinkkejä kuinka olla kauniimpi, terveempi ja täydellisempi nainen. Tutkin seksuaalisuutta kirjojen ja naistenlehtien kautta, mutta en juurikaan keskittynyt tutkimaan murrosiässä omia tuntemuksiani tai tunteitani. Jälkeenpäin mietittynä, elin varhaisnuoruuttani hyvin pitkälti teoriassa, irrallaan oikeasti muista nuorista ja ihmissuhteista. Siksi ihmissuhteet kaikessa raakuudessaan yllättivätkin minut täysin myöhemmin.
En käyttänyt puntaria tietoisesti alle 15 vuotiaana, mutta olin todella laiha. 15-16 vuotiaana painoni nousi lukioon siirtyessä muutaman kilon, ja aloin reagoimaan lukion paineisiin ja ensimmäisiin epäonnisiin miessuhteisiini bulimialla. Söin lähinnä suklaakeksejä, rasvatonta maitoa ja perunalastuja, ja oksensin kaiken pois. Välillä kokkasin jotain epämääräistä riisimössöä, mutta ruuanlaiton perusta oli helposti pois oksennettavat ruuat. Se oli helppoa, sillä olin muuttanut pois kotoa 15 vuotiaana. Kukaan ei voinut vahtia minua. Eipä sillä että äitini olisi edes tajunnut. Oksensin myös kotona käydessäni ruokailun jälkeen, ja olin harjaantunut siinä niin taitavaksi että tein sen melkein äänettömästi. Herkut olivat rakastajani, söin suklaata ja jääteöä samalla kun luin romanttisia tarinoita. Ne lievittivät todellisen elämän tuottamia pettymyksiä. Kukaan ei vieläkään nähnyt minua kauniina naisena, kukaan ei nähnyt minua seurustelemisen arvoisena, ja kaikista vähiten minä itse.
Jo ollessani ihan pieni äitini korosti aina sitä kuinka laiha ja rimpula olen. Vanhempiin sisariini verrattuna kuulemma ihan toisen mallinen. Siro ja pitkä. Vaikka riitelimmekin syömisestäni, jotenkin oudosti minusta tuntui että pullea äitini oli minusta myös harvinaisen ylpeä. Hänen geeneistään oli syntynyt jotain näin hoikkaa. Itseensä hän oli hyvin turhautunut, varhaisin lapsuusmuistonikin liittyy siihen kuinka äitini on päättänyt alkaa laihdutuskuurille. Hän laihdutti aina, kokeili jokaisen kaalisoppakeiton, painonvartijat, pillerit, laihdutusjuomat ja muut ihmekuurit, mutta en usko että olen nähnyt häntä koskaan alle 85kiloisena. Hän on noin 155cm mittainen, ja eniten kilot ovat kertyneet hänen keskivartaloonsa.
Jo nuorena aloin kontrolloimaan myös hänen syömistään, koska mielestäni hänen ongelmansa oli heikko itsehillintä. Hän ei koskaan onnistunut dieeteissään, koska ei noudattanut niitä orjallisesti. Itse olin niin paljon tarkempi siinä mitä suostuin suuhuni laittamaan. Minua ahdisti kun näin äidin napsivan jääkaapista herkkuja suuhunsa ja istuvan illat pitkät television ääressä syöden milloin mitäkin pikku-iltapalaa. Aurajuustoa, nakkeja, perunasalaattia, juustopalaa, kinkkurullia, karjalanpiirakoita, kananmunia....Olinhan itse lukenut jo jostain naistenlehdestä että klo 18 jälkeen ei kannattaisi syödä... mitään.
Hän kysyi minulta, jos ei päivittäin, niin ainakin hyvin usein, "Olenko kamalan lihavan näköinen?". Aluksi vastasin hänelle että "et." ja varmasti myös tarkoitin sitä, mutta sitten vuosien saatossa aloin nähdä hänet kenties yhtä kriittisesti kuin hän katsoi itseään. Roikkuvan taikinamahan, laatikkomaisen takaliston, jossa kumpikin kankku oli pakastepizzalaatikon kokoinen, ikäänkuin hänen painonsa alla lyyhistyvät pihtipolvet, selkään rintaliivien ympärille muodostuvat läskipoimut, tyytymättömästi roikkuvat posket ja suupielien tiukat juonteet.
Sitten aloin nähdä samat piirteet itsessäni, ja pelkäämään niitä. En halua elää vuosikymmeniä itseäni päivittäin vihaten, ja läheisilleni asiastani valittaen, jos en tee itse asialle mitään. Olin ehkä 11 vuotias, murrosiän kynnyksellä, kun päätin alkaa liikkumaan enemmän, ja kontrollomaan vartaloani. Jotta minusta ei koskaan tulisi kamalan lihavan näköistä. Olin todella nirso, joten syömisen vähentäminen ei ensin edes tullut mieleeni. Ensimmäinen tekoni oli alkaa peilaamaan itseäni alasti tai vähissä vaatteissa, ja inhota omaa vartaloani.
Tutkin tarkalleen mihin kaikkeen olen tyytymätön, ja mitä minun täytyisi alkaa kehittämään. Olin hoikka, mutta neliönmuotoinen palikka. Minulla ei ollut vyötäröä, eikä todellakaan tietoakaan rinnoista. Jalkani olivat pitkähköt ja jäntevät, mutta reiteni jopa liian vahvat. Selkäni oli lyhyt, samoin kuin kaulani, ja ainoa kohta johon olin täydellisen tyytyväinen olivat olkapääni. Ne olivat sirot, ja kätenikin olivat ihan siedettävät. Muilla tytöillä alkoivat kasvaa rinnat, mutta minulla rintakehän kohdalla oli kaksi luumukiveä muistuttavaa nyppylää, siinä kaikki. Olin koulussa muutenkin epäsuosittu, mutta laihana lautana sain osani koulukiusaamisesta. Kaikilla muilla tuntui olevan jo orastavia seurustelusuhteita, mutta minä en koskaan kokenut sitä että joku poika olisi ollut ihastunut minuun, tai että joku toinen tyttö olisi pitänyt minua nättinä.
Sukelsin naistenlehtien maailmaan. Imin itseeni neuvoja, ohjeita ja vinkkejä kuinka olla kauniimpi, terveempi ja täydellisempi nainen. Tutkin seksuaalisuutta kirjojen ja naistenlehtien kautta, mutta en juurikaan keskittynyt tutkimaan murrosiässä omia tuntemuksiani tai tunteitani. Jälkeenpäin mietittynä, elin varhaisnuoruuttani hyvin pitkälti teoriassa, irrallaan oikeasti muista nuorista ja ihmissuhteista. Siksi ihmissuhteet kaikessa raakuudessaan yllättivätkin minut täysin myöhemmin.
En käyttänyt puntaria tietoisesti alle 15 vuotiaana, mutta olin todella laiha. 15-16 vuotiaana painoni nousi lukioon siirtyessä muutaman kilon, ja aloin reagoimaan lukion paineisiin ja ensimmäisiin epäonnisiin miessuhteisiini bulimialla. Söin lähinnä suklaakeksejä, rasvatonta maitoa ja perunalastuja, ja oksensin kaiken pois. Välillä kokkasin jotain epämääräistä riisimössöä, mutta ruuanlaiton perusta oli helposti pois oksennettavat ruuat. Se oli helppoa, sillä olin muuttanut pois kotoa 15 vuotiaana. Kukaan ei voinut vahtia minua. Eipä sillä että äitini olisi edes tajunnut. Oksensin myös kotona käydessäni ruokailun jälkeen, ja olin harjaantunut siinä niin taitavaksi että tein sen melkein äänettömästi. Herkut olivat rakastajani, söin suklaata ja jääteöä samalla kun luin romanttisia tarinoita. Ne lievittivät todellisen elämän tuottamia pettymyksiä. Kukaan ei vieläkään nähnyt minua kauniina naisena, kukaan ei nähnyt minua seurustelemisen arvoisena, ja kaikista vähiten minä itse.
To be or not to be.
Miten hallitaan painoa terveellisesti? Voisiko joku oikeasti kertoa minulle sen? Enkä tarkoita nyt sitä samaa liirumlaarumia jonka kuka tahansa voi ladella: "syö normaalia, terveellistä ruokaa ja liiku enemmän, aloita joku urheilu!" lässynlässynlää. Hei, minä olen entinen anorektikko, tiedän KAIKEN siitä kuinka painoa pudotetaan. Kysymykseni onkin että kuinka siinä normaalissa ja terveessä pysytään? Kuinka hyväksyä joku paino normaaliksi, kun BMI sitä väittää ja ihmiset ympärillä hokevat että sinä olet normaali ja ihan hoikka.
Juuri nyt vihaan vartaloani. Olen 31, ja ollut "terve" anoreksiasta ehkä 6 vuotta. Tai siis, en ole liiemmin miettinyt sitä. Painoni pysyi pitkään lopulta hyväksymässäni 55kg ilman sen suurempaa ponnistelua. Nyt kuin varkain kiloja on kertynyt joka vuosi lisää, ja ne eivät enää tipahdakaan jos välillä vähän tarkkailee mitä suuhunsa laittaa. Viimeisin vuosi on ollut uskomaton, sillä olen syönyt enemmän kuin koskaan elämässäni, ja se kyllä näkyy. Ylitin 60 kg rajapyykin huomaamattani, ja vielä pari kk sitten en edes välittänyt kun vaaka heilahti lomamatkan jälkeen lähes 65kg! Ajattelin että kyllä se siitä lähtee kun vähän katson mitä syön. Mutta kilot eivät enää tottele minua. Ja minusta on tullut lihava ällöttävä keski-ikäinen ämmä.
Pituuteni on siinä 170 tienoilla. Alimmillani painoin 45kg, mutta sen laihemmaksi en ole koskaan edes halunnut. 48kg tuntui täydelliselle painolle. Olen myös pyrkinyt sairastamaan anoreksiaa mahdollisimman tervehenkisesti, lähes ortoreksiamaisesti. Olen ottanut vitamiinit, juonut paljon rasvatonta maitoa, pyrkinyt huolehtimaan että saa kaikkea mitä aivot ja sisäelimeni kaipaavat etten tuhoaisi kehoani, mutta silti menetin 3 hammastani kokonaan, ja useat ovat nyt paikattuja. Satunnaiset bulimiakaudetkaan eivät hampaideni tuhoa selitä, joten minun on pakko uskoa että minä tein sen itselleni sekä anoreksialla, ortoreksialla että bulimialla. Epäonnistuin täydellisyydentavoittelussani, ja sen sijaan tuhosin ulkonäköäni ja kehoani.
Nyt painan 61 kiloa. Olen juuri laihduttanut 3 kiloa viikossa, ja tunnen samalla huikeaa riemua siitä että osaan edelleenkin laihduttaa näin hyvin, mutta samalla suurta surua siitä että tunnen kuinka syöminen on muuttumassa jälleen ongelmaksi. Kontrolloitavaksi viholliseksi, jota selitän itselleni terveellisyydellä ja itsestään huolehtimisella. Miksi en voi rakastaa itseäni normaalipainoisena? Miksi minulla ei ole olemassa kultaista keskitietä, vaan heti huolettomasta normaalista ruokailusta, joka sisältää 2 lämmintä ateriaa ja aamiaisen päivässä, tahdon siirtyä korvaamaan ruokani vihreällä teellä, purukumilla ja poden syyllisyyttä jos syön yhden luumun? Ja miksi tämän kaiken täytyy alkaa taas, kun olen ollut niin pitkään ihan "tavallinen".
Ehkä siksi, että äitini on juuri varannut ajan rasvaimuun.
Juuri nyt vihaan vartaloani. Olen 31, ja ollut "terve" anoreksiasta ehkä 6 vuotta. Tai siis, en ole liiemmin miettinyt sitä. Painoni pysyi pitkään lopulta hyväksymässäni 55kg ilman sen suurempaa ponnistelua. Nyt kuin varkain kiloja on kertynyt joka vuosi lisää, ja ne eivät enää tipahdakaan jos välillä vähän tarkkailee mitä suuhunsa laittaa. Viimeisin vuosi on ollut uskomaton, sillä olen syönyt enemmän kuin koskaan elämässäni, ja se kyllä näkyy. Ylitin 60 kg rajapyykin huomaamattani, ja vielä pari kk sitten en edes välittänyt kun vaaka heilahti lomamatkan jälkeen lähes 65kg! Ajattelin että kyllä se siitä lähtee kun vähän katson mitä syön. Mutta kilot eivät enää tottele minua. Ja minusta on tullut lihava ällöttävä keski-ikäinen ämmä.
Pituuteni on siinä 170 tienoilla. Alimmillani painoin 45kg, mutta sen laihemmaksi en ole koskaan edes halunnut. 48kg tuntui täydelliselle painolle. Olen myös pyrkinyt sairastamaan anoreksiaa mahdollisimman tervehenkisesti, lähes ortoreksiamaisesti. Olen ottanut vitamiinit, juonut paljon rasvatonta maitoa, pyrkinyt huolehtimaan että saa kaikkea mitä aivot ja sisäelimeni kaipaavat etten tuhoaisi kehoani, mutta silti menetin 3 hammastani kokonaan, ja useat ovat nyt paikattuja. Satunnaiset bulimiakaudetkaan eivät hampaideni tuhoa selitä, joten minun on pakko uskoa että minä tein sen itselleni sekä anoreksialla, ortoreksialla että bulimialla. Epäonnistuin täydellisyydentavoittelussani, ja sen sijaan tuhosin ulkonäköäni ja kehoani.
Nyt painan 61 kiloa. Olen juuri laihduttanut 3 kiloa viikossa, ja tunnen samalla huikeaa riemua siitä että osaan edelleenkin laihduttaa näin hyvin, mutta samalla suurta surua siitä että tunnen kuinka syöminen on muuttumassa jälleen ongelmaksi. Kontrolloitavaksi viholliseksi, jota selitän itselleni terveellisyydellä ja itsestään huolehtimisella. Miksi en voi rakastaa itseäni normaalipainoisena? Miksi minulla ei ole olemassa kultaista keskitietä, vaan heti huolettomasta normaalista ruokailusta, joka sisältää 2 lämmintä ateriaa ja aamiaisen päivässä, tahdon siirtyä korvaamaan ruokani vihreällä teellä, purukumilla ja poden syyllisyyttä jos syön yhden luumun? Ja miksi tämän kaiken täytyy alkaa taas, kun olen ollut niin pitkään ihan "tavallinen".
Ehkä siksi, että äitini on juuri varannut ajan rasvaimuun.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)